Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa

No niin, joko olis pöly ehtiny laskeentua tarpeeksi että voidaan siirtyä muihin uutisotsikoihin? :) Edes tällälailla rinnastetusti? No, mä nyt joka tapauksessa kirjotan tän tänne, lukekaa sitte ku kiinnostaa (jos koskaan :D)

Viime sunnuntaina lähdetiin siis jälleen kohti Victor Harboria putipuhtaalla ja lommottomalla Hyundailla. Auto oli siis kengurukolarin jäljiltä nyt (vihdoin ja viimein) korjaamolla, että Cynthia saa myytyä autonsa nyt pois, ja korjausmiehet oli siivonnu samalla koko auton sisältäkin. Melko hyvää palvelua! Autottomuuteen oli kyllä jo ehtinyt tottua, että oli jopa vähän outoa lähteä taas ajelulle.

Me tehtiin kyllä aikamoinen virhearviointi tuon aikataulutuksen kanssa, mikä on melko outoa tälläisille täsmällisille ja ajoissa oleville naisille. Suunnitelmissa oli mennä varaamaan pingviinikierroksen liput ennen infotiskin sulkemisaikaa eli viittä, sen jälkeen käväistä syömässä ja sitten kuudelta alkavalle kierrokselle. Kotona meillä ei ollut mitään tekemistä, mutta eipä siltikään lähdetty ennen viime tinkaa. Paria minuuttia ennen viittä kurvattiin infon pihaan, ja mä kipitin äkkiä sisälle varaamaan lippuja. Meitä ohjeistettiin olemaan paikalla 10 vaille kuus, ja että sinnehän kävelee 15 minuuttia. Noh, äkkiseltään laskettuna se jättää meille 35 minuuttia aikaa ruokailulle, ja mikä paikka me valitaan? No melko täynnä oleva pizzeria tietenkin. Pizzat saatiin nenän eteen 20 vaille 6, hotkittiin kolme pientä siivua ja pyydettiin take away boxi, maksettiin pikaisesti, ja heitettiin loput pizzasta autoon, ja sit ne pizzan siivut mahassa juostiin kohti pingviinikeskusta. Siis tähän ei voi muuta sanoa kun että tyhmästä päästä todellakin kärsii koko ruumis. No, paikalla oltiin tasan kello 6, ja vastassa oli herttainen nainen joka sanoi että ei mitään hätää, vielä odotellaan muitakin. Eli turhaan juostiin! No, ne muut ei sitten ikinä löytäneet paikalle, joten kíerros päästiin aloittamaan ehkä 10 minuutin päästä (sopivasti niin että sai hengityksen tasaantumaan).

Opasnainen kertoili meille faktoja saaren pingviineistä, joilla oli nyt pesänrakentamis kausi meneillään. Naiset valkkaa miehensä sillä perusteella, kellä on parhaimman näköinen pesä. Melko fiksua, sillä saman miehen kanssa ne sitten loppuelämänsä viettävätkin. Niin ja naisten ei tarvi tuohon rakennuspuuhaan sotkeentua. Vielä 10 vuotta sitten pikku pingviinejä, jotka ovat muuten maailman pienimpiä ja ainoita jotka asustaa Australiassa, oli 2000, mutta nyt enää 178! Syynä tähän mm. kuivuudesta johtuva ruuan puute, kun joesta ei virtaa ravinteita kaloille joten ei oo kaloja jota pingviinit söis, ja lisäksi merileijonat on lisääntyny alueella ja ensinnäkin syö pingviinien ruokaa mutta myös itse pingviinejä.

No mä en luonto-oppaile nyt tämän enempää, että päästään niihin kuviin. Vuorossa siis laatu-otoksia pikku pingviineistä! Tähän vois laittaa sellasen bongaa pingviini -kisan, eli jos bongasit pingviinin jokaisesta kuvasta, niin saat hyvillä mielin ostaa vapaavalintaisen pingviinituutin ja syödä sen. Ja jos et, niin voit siltikin. Heh.

  

Ei me siis ihan niitä kaikkia 178:aa nähty, mutta joitakin kuitenkin! Oltiin varauduttu että saatetaan nähdä vaan yksikin, koska eihän noista villi-eläimistä ikinä voi sanoa koska ne on ja missä. Ja täytyy kyllä sanoa että vaikka mä pieniä niiden tiesinkin olevan, niin ne oli kyllä TOSI pieniä. Opas tiesi pesäkolot tarkalleen, ja niitä löytyi kyllä tosi ihmeellisistä paikoista, kuten kallion jyrkänteiltä. Että äkkiseltään sitä ei edes tiedä miten ihmeessä ne sinne ylös edes pääsee.

Kierroksen jälkeen sitten palattiin autolle, tällä kertaa ihan kävellen kylläkin. Cynthia poikkesi siinä just vessaan, eikä päässyt todistamaan seuraavaksi tapahtunutta hupaisaa tapahtumaa. Mä kävelin siis siinä rauhallisesti kohti autoa, kädet todella syvällä taskuissa, ja olin just lähdössä ylittämään tietä. Siinä katukivetyksen kohdalla mulla sitten jotenki nilkka nyrjähti (no ei nyrjähtäny varsinaisesti, mutta sillai vääntyi kuitenkin, kyllä te tajuutte) ja jotenki en sitte saanu korjattua enää asentoa enkä toista jalkaa eteen. Ja koska ne kädet oli niin syvällä taskuissa, niin en sitten saanu niitäkään eteen. Mä siis kaaduin keskellä tietä yhtenä pötkylänä maahan, TAAS! :D Mä en kestä! Mun on pakko päästä täältä pian pois, jos tällänen meno jatkuu. Noh, tottakai siinä nyt oli sitten muuten täysin hiljaisessa kylässä neljän ihmisen joukko viiden metrin päässä, ja ne oli ihan että "OMG" ja sattuko, jne. Olisin kyllä itekin aika omg, jos vierestä joku normaalisti kävelevä selväpäinen ihminen lakoais maahan ilman mitään syytä :D

Noh, koska mulla ei ollu mitään muuta millä ottaa vastaan, otin sitte polvella (olin kirjottanu eka että poljella, enkä tajunnu siinä aluksi mitään outoa, että tosiaan aika palata kotia harjottelemaan tota suomea uudestaan :D), ja kyllähän se kipiää otti. Siitä sitten jotenkin sulavasti kuin pantteri (tai makkara?) pyörähdin maahan, sillä mihinkään muuhun paikkaan ei tullut minkäänlaista osumaa. Polvi oli aluksi vaan ehkä minuutin kipeänä, kunnes jotkut kivunlievitys-hormonit ehti vaikuttamaan. Siinä vaiheessa, yksin autiolla parkkipaikalla, aloin vaan nauraa hysteerisesti tälle tapahtumalle, ja vielä Cynthian saapuessa paikallekin vaan nauroin. Noh, viiden minuutin päästä alkoi taas sattua, ja kyllähän se aika kipeenä sitten loppuillan olikin.

Kiitos legginsseille ja sukkiksille hyvästä yhteistyöstä niin kauan kuin yhteiselomme ehti kestää (ja joo, olin varautunu että Victor Harborissa on tosi kylmä)

Kotona meitä odottikin sitten lauma humalaisia ihmisiä, joista osaa en ollut edes nähnyt aiemmin ja osa oli naamatuttuja, muutaman ihan jopa tunsin. Nää oli siis Tomin vieraita ja vieraiden vieraita. En halunnut nolosta kaatumisestani kertoa tämmöisille tuntemattomille ihmisille, joten vakavalla naamalla kerroin että sata pingviiniä hyökkäs mun kimppuun ja alkoi nakertaa mun polvea. En sitten missään vaiheessa alkanu nauraa ja siten heittää sitä vitsiksi, ja myöhemmin muutama tulikin multa kysymään että "oikeestikko!?" :D Siis anteeks mut miten dorka pitää olla, että uskoo tommosen jutun, vaikka miten olis vakavalla naamalla kerrottu!? Siis eihän ne ensinnäkään olis edes yltäny ku mun nilkkaan asti ja vaikka olis yltänykin, niin miks ne kaikki olis hyökänny just tohon samaan kohtaan ja olisko ne saanu tommosta jälkeä aikaan? :D Voi hyvää päivää :D Yks tyttö sano myös että no, saitpahan ainakin hyvän tarinan kotona kerrottavaksi. No niin sain, nimittäin sen, että se itse uskoi sen tarinan :D

Nykyään polvella menee taas ihan hyvin, hurjan kokoinen paisuma on laskeentunut pois ja laastari päällä hoitaa loput. Kolmas kertahan se aina toden sanoo, että missähän mä vielä turvallani oonkaan ennenku turvallisesti kotimaan kamaralle pääseen? Siellähän mä en siis tuu kaatuilemaan sitte lainkaan! :)